Ohjelma
Johann Sebastian Bach (1685-1750)
Sonaatti/Sonat C-duuri
Allegro moderato (aaria Tröste mir, Jesu kantaatista BWV 135)
Resitatiivi (Mein Gott und Richter kantaatista BWV 33)
Andante (aaria Wie furchtsam wankten meine Schritte kantaatista BWV 33)
Georg Philipp Telemann (1681-1767)
Fantasia 9 E-duuri/dur
Affettuoso – Allegro – Grave – Vivace
Georg Philipp Telemann
Sonaatti/Sonat D-duuri/dur TWV 41:D6
(Der getreue Music-Meister)
Lento – Allegro – Largo – Allegro
Johann Sebastian Bach
Partita B-duuri/dur BWV 825
(Clavierübung I)
Prelude – Allemande – Sarabande – Gigue
Georg Philipp Telemann
Sonaatti d-molli TWV 41:d4
(Essercizii Musici)
Affettuoso - Presto - Grave - Allegro
Kahden tärkeimmän Saksassa eläneen täysbarokkisäveltäjän, Georg Philipp Telemannin ja Johann Sebastian Bachin elämänkaarilla ja musiikillisilla poluilla on paljon yhtymäkohtia; mielenkiintoisempia ovat kuitenkin eroavaisuudet, joltain osin jopa vastakohdat.
Säveltäjät tunsivat toisensa ja toistensa tuotannon, ja ainakin tietyssä vaiheessa olivat niin hyviä perheystäviä, että Telemann oli Bachin toiseksi vanhimman pojan kummisetä. Tämä samainen kummipoika, Carl Philipp Emanuel Bach, oli Telemannin kuoltua hänen seuraajansa Hampurin musiikinjohtajana. Johann Sebastianin ja Georg Philippin suhteen voi arvella olevan toisiaan kunnioittavan kollegiaalinen; yhteistyötä heidän ei tiedetä tehneen.
Säveltäjät eivät myöskään asuneet koskaan samassa kaupungissa, vaikka molempien uralle mahtuu monenmoista tointa useassa saksalaisen kielialueen kolkassa ennen asettumista paikoilleen noin neljänkymmenen vuoden iässä, Bach Leipzigiin vuonna 1723, Telemann Hampuriin 1721. Kumpikin kirkon leipiin: Bach Tuomaskirkon ja Telemann Johanneksen kirkon kanttoriksi; kummankin virkaan kuului laaja vastuu kaupungin kirkkomusiikista. Telemannilla toimenkuva täyttyi pian myös maallisilla toimilla, joista Hampurin oopperan johtajuus oli tärkein; Bach taas rupesi vuonna 1729 johtamaan lähinnä opiskelijoista koostuvaa orkesteriyhdistystä collegium musicumia. Tämän säännöllisesti konsertoivan yhdistyksen oli perustanut nuori Telemann vuonna 1702. Aika tunnettua on, mikä toinen leikkauspiste säveltäjien urilla oli Leipzigissa: Bach oli Telemannin ja Graupnerin jälkeen vasta kolmannella sijalla Tuomaskanttorin virkaa täytettäessä. Telemannia ei tuolloin Hampurin-virastaan päästetty pois, mutta siellä vaatimansa palkankorotuksen hän toki sai.
Säveltäjien maineen kehitys 1700-luvulta nykyaikaan onkin sitten kovin erisuuntainen. Telemann oli aikansa yleiseurooppalainen tähti. Ensyklopedisti Johann Mattheson riimittelee 1740: „Ein Lulli wird gerühmt; Corelli läßt sich loben; Nur Telemann allein ist übers Lob erhoben“ (Lully on kuulu, Corellia voi kiitellä. Yksin Telemann voi yllä ylistyksen liidellä.) Bach taas oli elinaikanaan monen kollegansa, tietysti Leipzigin seurakuntalaisten, ja myös Preussin kuninkaan Fredrik Suuren arvostama, mutta nykyiseen arvoonsa monien mielestä säveltäjistä suurimpana hän nousi vasta vähitellen, Felix Mendelssohnin 1829 Matteus-passion 100-vuotisjuhlaesityksellä aloittaman Bach-renessanssin myötä. Bach onkin kuulunut 1800-luvulta lähtien jokaisen itseään kunnioittavan muusikon ja opiskelijan ohjelmistoon.
Telemannin musiikkia esitettiin 1800-luvulle asti, mutta sitten hän vaipui unhoon: Der Tod Jesu – oratorion esitystä vuonna 1832 seurasi lähes vuosisadan hiljaisuus. Bachin nousevan maineen varjossa Telemannia ruvettiin nimittämään liian paljon kirjoittaneeksi Vielschreiberiksi, ja vasta vanhan musiikin 1900-luvulla hitaasti nostaessa päätään Telemannia taas ruvettiin soittamaan ja laulamaan. Varhainen ja mielenkiintoinen yritys palauttaa Telemann arvoonsa on esseisti, Nobel-kirjailija Romain Rollandin kirjassa Voyage musical aux pays du passé (Musiikillinen matka menneeseen maailmaan) vuodelta 1920, jonka yksi luku on Telemannin, unohdetun mestarin omaelämäkertoihin perustuva elämäkertaessee. Rolland huomaa Telemannin saaneen kokea Bachin ihailijoiden karvaan koston Bachia suuremmasta maineestaan säveltäjien elinaikana, mutta julistaa lopuksi Telemannin kaikkien modernien musiikillisten virtausten alkulähteeksi.
Eipä tarvitse meidän enää miettiä, kumpi neroista on suurempi, ei syyttää Telemannia syvällisyyden puutteesta, eikä toisaalta Bachia monimutkaisuudesta - vaan arvostaa kummankin omaa, selvästi toisistaan erottuvaa tyyliä. Bachilla se on usein polyfoniansa musiikin historiasta ammentavaa, ja Telemannilla taas valistuksen hengessä galantisti eteenpäin katsovaa. Kumpikin säveltäjä tunsi kaikki aikansa suuret säveltäjät ja eri kansalliset tyylit ja oli koko uransa ajan valmis oppimaan uutta. Telemannin erityispiirre on hänen viehtymyksensä kansantansseihin – kahden vuoden pesti 1705-1707 Promnitzin herttuan hovissa Soraussa tutustutti hänet puolalaiseen ja määriläiseen kansanmusiikkiin, ja tätä reipasta menoa kuullaan tänäänkin soitinkappaleiden nopeissa osissa.
Nykyajan seurakunnilla on harvemmin kuoro, solistit ja orkesteri käytössään, ja siksi Bachin kantaatteja kuullaan aivan liian harvoin. Tästä syystä jatkamme barokin sovitustraditiota, ja kaksi kantaattiaariaa ja yksi resitatiivi on sovituksenamme saanut sonaatin muodon. Tämä uusi C-duuri-sonaatti koostuu siis sovituksenamme osista Allegro moderato - Resitatiivi - Andante. Sello ottaa laulajan, tenorin tai alton, roolin, ja jousi-ja puhallinstemmat soitetaan nokkahuilulla ja cembalon oikealla kädellä. Myös nämä kantaatit ovat tuotteliailta Leipzigin-alkuvuosilta.
Der getreue Music-meister oli Telemannin julkaisuista nykyaikaisin: sonaatista julkaistiin huhtikuussa kaksi osaa, ja vasta ostaessaan toukokuun numeron muusikko sai myös osista kaksi jälkimmäistä. Sellosonaatin kolmas, hidas osa, on sukua lauletuille resitatiiveille, ja viimeisen osan revittely juontaa juurensa kansanmusiikista. Soolofantasiat huilulle Telemann julkaisi kokonaisuutena vuonna 1733. Rakenne on tämän ohjelman fantasiassa sama kuin sellosonaatissa, mutta soolohuilustemmaan on taitavasti nivottu sekä melodia että basso.
Johann Sebastian Bachin laajassa klaveerituotannossa Clavier-Übung on ehkä laajin paketti: sen neljään osaan mahtuvat niin Goldberg-variaatiot, Italialainen konsertto, Ranskalainen alkusoitto, koraalialkusoittoja kuin myös 6 partitaa, joista tänään kuullaan ensimmäinen. Tanssiosista on nyt soitettaviksi valittu allemande, sarabande ja gigue. Vuonna 1731 julkaistu Clavier-Übungin ensimmäinen osa oli Bachin op.1, ensimmäinen yhteensä vain yhdeksästä hänen elinaikanaan julkaistusta kokoelmasta. Vaikka Bachin teokset toki pääsivät leviämään esittäjille ja säveltäjille muutenkin: käsikirjoituksina ja kopioina, tässä suhteessa Bach jäi selvästi tehokkaamman kollegansa Telemannin varjoon.
Sonaatti d-molli on kokoelmasta Essercizii Musici. Kokoelma sisältää 12 sooloa ja kaksitoista trioa mitä moninaisimmille soitinkokoonpanoille. Nokkahuilistille kokoelman kaksi sooloa ja neljä trioa kuuluvat koko nokkahuilun alkuperäisohjelmiston sekä soittimellisesti että musiikillisesti kirkkaimpiin helmiin.
© Pekka Silén
)